Tämä piti julkaista jo eilen, mutta jotain outoa tapahtui. Julkaisen nyt siis eilisillan kirjoitukseni…
….
Se oli sellainen viikonloppu. Oli huippuhauskaa! Tampereella oli kivaa. Siellä on aina kivaa. En näköjään osaa toteuttaa tätä ruokavaliota muualla kuin kotona. Pakko myöntää, että lauantaiaamunakin söin vielä hotelliaamiaisen.. ja se ei ollut pelkkä puuro raejuustolla.
Nyt on kuitenkin palattu tiukan kurin ääreen. Tänään on paikkailtu näitä viikonlopun lipsumisia. Aamupäivällä oltiin tyttäreni kanssa tunnin verran ulkosalla lumitöissä. Ulkona oli kivaa. En ole mikään ulkoilmaihminen.. En ainakaan ennen ole ollut. Olen ollut lähinnä sohvaihminen. Yritän tässäkin parantaa tapani. Iltapäivällä kävimme vielä luistelemassa… Luisteltiin ihan kuules kaksi kertaa kentän ympäri ja tähän meni puoli tuntia. Oli siis tyttäreni toinen kerta luistimilla. Luistelu on edelleenkin hänen mielestään typerää.. Ihan typerää, kun ei heti osaa. Sitten vielä illan viimeinen suoriutuminen. TAAS se spinning. Plus sitten oli keksitty, että spinningin jälkeen vielä vatsalihaksia!!?? Mitä hittoa??
Aloitetaanpas siitä Tampereen reissusta. Oltiin siis teatterissa katsomassa ”Kaikki äidit, kaikki tyttäreni”. Nauroin niin paljon, että aloin itkemään. Se on jotenkin häiriintynyttä. Ja kauheen noloa. Toiset nauraa, mä itken. Eikä se itku meinannut loppua lainkaan. Sitten se muuttui sellaiseksi hysteeriseksi nauru-itku-nauru sekoitukseksi. Onneksi en ole ainut hullu. Siskolla on sama ongelma.
Teatterin jälkeen mentiin tietystikin ravintolaan syömään. Mä olisin halunnut PITSAA!! Mutta ei. Se oli pihviravintola. Ruoka oli kyllä hyvää, mutta pitsanälkä jäi. Nyt mun on myös tunnustettava, että otin ruoan kanssa viiniä ja vielä ruoan jälken Irish coffeen hotellin viereisessä baarissa. Sinne meni siis se tipaton. Ei mittän. Yritetään taas ens vuonna paremmalla tuurilla.
Mut oli mulla huono omatuntokin. Hyi minua. Ja se hotelliaamiainen. Join tietysti ensin lasin vettä ja söin puuroa ja marjoja, niin kuin kunnon laihduttajan kuuluu. Mutta kun siellä oli niin paljon kaikkea muuta hyvää. Altistuin liian monelle houkutukselle ja heti aamutuimaan. Silloin(kin) olen niin heikko. Sanoin siskolleni, että tuntuu kuin ystäväni istuisi pienenä ötökkänä mun olkapäällä ja toruisi mua. Siskoni mielestä ajatus kuulosti pelottavalta. No jos jossain reissun aikana onnistuin, niin en edelleenkään syönyt karkkia.
Vaikka en juuri muutoksia itsessäni näe, vaikka paino tippunut onkin, niin oli kiva huomata siellä shoppaillessa, että vaatteet jotenkin istui paremmin päälle. Ehkä se vatsa ei ihan niin pömppö enää ole. Vaikka onhan se siltikin suuri, mutta hiukan parempi 😉
Tänään oli tosiaan paluu todellisuuteen. Aamu aloitettu puurolla ja raejuustolla. Vain niillä, ei muulla. Kuulostaa ehkä pöllöltä, mutta tuntui hyvältä taas palata tähän rytmiin. Nyt on kolmen viikon aikana jo tottunut. Ja mulla oli useaan otteeseen huono omatunto syömisistäni reissun aikana. Pitäisi opetella siihen, että jos antaa itselleen herkuttelupäivän, niin sitten ei pitäisi sitä huonoa omaatuntoa potea. Kunhan ne herkuttelupäivät ei jää päälle, niin kuin mulle aina on käynyt.
Spinning. Ystäväni kysyi multa siellä, että onko mulla kertaakaan tänään tullut sellainen olo, että soitan ja sanon, etten tule. Montakin kertaa. Koko päivän taas mielessäni manannut, että sinne on lähdettävä. Tiesin kuitenkin, että ihan turha sitä on yrittää luistaa. Ei olis kuitenkaan onnistunut. Eihän se kivaa ole. Tai siis siellähän on lähes alusta loppuun asti aivan varma, että kuolee. Mutta sen jälkeen, kun ei kuolekaan, on kyllä aika voittajafiilis. Nyt se ei vaan loppunut siihen spinningiin vaan jatkettiin niillä vatsalihaksilla. Enhän minä ja mun vatsalihakset tienneet lainkaan, että mitä tapahtuu. Kävi taas niitä tuolla uumenissa ihan sääliksi. Nauramiseksihan se touhu meni. En ehkä ikinä haluaisi nähdä miltä näytin. Enkä mä ole ikinä tajunnut, että niitä vatsalihaksia voi kiduttaa noin monelle tavalla. Mä tiesin yhden liikkeen. Nyt niitä tuli ainakin 20. En muista niitä enää. Pyrin unohtamaan pelottavat asiat välittömästi.
Mutta nyt mulla on hyvä fiilis. Niin hyvä fiilis. Mä en edelleenkään erityisemmin tykkää liikunnasta. En ainakaan vielä lähde innosta hihkuen sinne salille. Mutta mä tykkään siitä hikoilusta ja ajatuksesta, että se kamala rasva palaa. Ja erityisesti mä tykkään tästä olosta! Ihana olo! Sain taas banaanin. Niin kai ne apinatkin tekee mitä vaan, kunhan banaania saavat.
Ystäväni (jonka nimeä voisin pikku hiljaa alkaa käyttämään) ehdotti.. eikun käski, että mun pitäisi ottaa itsestäni alusvaatteisillani kuva, jotta huomaisin edistyksen. Sanoin, että en ikinä! Hän on kovin itsepäinen ja käski ja käski. En kuitenkaan tähän suostunut. Tänään aamulla pukiessani katsoin itseäni alusvaatteisillani peilistä. Miettisin hetken, että tekisin sen. Se oli kuitenkin vain hyvin pieni hetki. Näky oli niin surullinen. Ja se, että se kuva kuitenkin joutuisi vääriin käsiin, olisi katastrofaalista. Niinpä jäi kuva ottamatta. Hyvä näin.
Aijuu…. En muuten uskaltanut tänään käydä puntarilla. Taidankin käydä vast ensi perjantaina. Silloin sen pitäisi näyttää -6kg.
<3 Minni