Day 61… Huh huh.!!
En olisi koskaan ikinä uskonut, että jaksan näin monta päivää. En myöskään usko, että olisin ikinä alkanut tähän, jos olisin etukäteen nähnyt/tiennyt kuinka paljon olen kahdessa kuukaudessa edistynyt. Mun ajatushan oli että parin kuukauden päästä olen jo ihan laiha. Ei se sitten ihan niin mennyt. Tietenkään. Tässä on kieltämättä ollut kyllä muutama sellainen vkonloppu kun ei niin kovin vahvasti ole mennyt… Niitä lipsahduksia vaan tapahtuu JOKA KERTA, kun viihteelle lähtee. Se seuraava päivä on vaikee. Ei siinä puuroa ja maitorahkaa kyllä tuu syötyä. Tän totesin jo aikaisemminkin. Näin se vaan menee.
Huonompaan suuntaan ei sentään olla menty. Vähän on tullut nyt junnattua paikoillaan. Se johtunee noista vkonloppuisin kerätyistä nesteistä. Hitsin hitsi sentään. Niin, ja kai tää tästä nyt muutenkin hidastuu. Vielä kun vaan jaksaisi tsempata.
Tänään oli hyvä päivä kirjoittaa, koska tein eilen taas jotain uutta. Olin ensinnäkin KAKSI tuntia salilla. Se on hurjan pitkä aika. Varmana en koskaan ennen ole ollut urheilupaikassa kahta tuntia putkeen. En ainakaan niin, että olisin itse koko ajan tehnyt jotain. En mä tosin nytkään tehnyt koko ajan jotain. Ensimmäisen tunnin ajan lähinnä vaan ihmettelin ja olin todella typerän näköinen.
Peilikuva jatkuvasti muistuttelee mua niistä inhottavista ongelmakohdista, niin pakotin itseni kuntosalille. Maanantaina spinningin jälkeen katsoin, että tiistaina olisi klo 20 kiva ohjelma. Sellainen, missä mennään matalemmilla sykkeillä… rasvanpoltto-ohjelma. Ollaan oltu siinä ennenkin ja se oli kiva. Ei lainkaan sellaista hirveetä tuskaa, mitä ne yleensä on. Päätin siis jo maanantaina, että menen tiistaina klo 20. Ja koska se ohjelma ei oo niin hirmuisen paha, niin voisin sitä ennen siis sinne kuntosalin puolelle mennä..
Mun ajatuksena oli, että mennään siinä vaan kääntymään, mutta Outi ilmoitti, että mennään seiskaksi. Meidän ajatukset ei nykyään kovin usein kohtaa. Piti kuulemma mennä ajoissa, koska mun kanssa kuitenkin menee aikaa?? Ihan selvä vihjaus, että mä olen jotenkin hidas/käyn hitaalla/en tajua mitään.
Käsky kävi, että ensin lämmitellään. Mulla oli kyllä jo ihan lämmin, mutta se ei käynyt. Onneksi mulla oli kädestäpitäjä nyt mukana, toisin kuin viikko sitten (siitä surullisesta reissusta kirjoitinkin Facebookiin). En mä niistä laitteista tunnistanut muuta kuin juoksumaton ja kuntopyörän. Ne oli tiettykin varattu. Siellä oli ihan hulluna ihmisiä. Joka puolella ihmisiä. Mut sitten asennettiin johonkin hiihtolaitteeseen. Ei jessus. Kuka sen on keksinyt? Hiukanko siinä näytti idiootilta. Ja jotta ihan varmasti tiesi näyttävänsä idiootilta, niin vastakkaiselle seinälle oli asennettu peili. Oikeastaan niitä peilejä oli ihan joka puolella!! Siinä minä sitten rämpisin. Yritin hallita sitä laitetta, mutta se pirulainen vei mua ihan mennessään. Sinne tänne vaan jalat viskeli. Se oli kaukana mistään hiihtämisestä. Olin siinä ehkä minuutin ja oli jo kova hiki. Sen minuutin aikana sain kolme kertaa sen laitteen sammumaankin. Kai se sammuu itsestään, jos ajattelee, että joku on nukahtanut siihen päälle. Viimeisen sammusin jälkeen ajattelin, että olin varmaan jo tosi lämmennyt.
Hitto, kun oli taas seksikäs olo.
Siitä sitten vaan eteenpäin. Hiihtämisen jälkeen oli niin itsevarma olokin… NOT!! Me käveltiin ja käveltiin. Ihan sen koko laitoksen läpi, että päästiin sinne meidän kohteeseen. Siinä matkan varrella oli paljon isoja hauiksia, timmejä pyllyjä ja litteitä vatsoja. Ihan turhaa yrittää sanoa, että kukaa ei siellä muka katso. Ihan varmana katsoo. Minä ainakin katsoin. Ne oli kaikki ihan kauheessa tikissä. Sitten olin minä. Minä joka olin vielä hetkeä aikaisemmin onnellinen, kun paita oli päässyt vähän jo isoksi ja löysäksi. Nyt se ei enää lohduttanut. Noh, siellä minä valuin eteenpäin.
Päästiin käsipainojen ja niiden muiden outojen laitteiden luoksi, joiden kanssa tehdään näistä käsistä paremmat. Niitä peilejä. Niitä todella on. Ja ne lihottaa! Se ei ollut vain mun mielipide, muutkin olivat sitä mieltä. Välttelin peilejä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että olin silmät kiinni. Ei riittänyt ihan yks tai kaks kertaa kun mulle näytettiin, miten kuuluu tehdä. Näyttää helpolta, ei ole. Mun kädet ei ottanut käskyjä mun aivoilta. Tai otti, mutta aivot ei ihan rekisteröinyt näkemäänsä. Kädet heiluivat vaan ihan valtoimenaan ympäriinsä. Kukaan ei onneksi loukkaantunut. Pahastikin siinä heilumisessa olisi ohikulkijalle voinut käydä. Ymmärsivät onneksi kiertää sopivan kaukaa. Jotain kuitenkin eilen tein, koska mun kädet on nyt kipeät. Kai ne saa kipeäksi heilumallakin.
En mene hetkeen uusiksi.
Käsien jälkeen oli luvassa se kiva spinning-ohjelma, jota olin odottanut koko päivän. Kävipä sitten niin, että ei siellä sitä ohjelmaa ollut. Ei laisinkaan. Ihan sellainen kamala hikoiluohjelma se taas oli. Eipä siinä itku auttanut. Pakko oli tehdä.
Kaksi tuntia kuitenkin onnistui ilman, että kukaan suuremmin mieltään pahoitti. Toinen kaverini, joka oli vahingossa ottanut kaksi vasemman jalan kenkää mukaan, sai lähteä kotiin heti kuntosalikeikan jälkeen. Minäkin olisin halunnut. Muistan tämän. Minullekin voi sattua joskus niin…. Tosin mulla ei ole kahta paria sellaisia kenkiä, joilla voisi salilla olla. Eli tällaista tuskin pääse tapahtumaan.
Näin tällä kertaa…
<3Minni